9. lokakuuta 2018

Turvallisesti perillä Tokiossa!

Lähtiessäni Suomesta Helsingissä satoi vettä. Pieni myrskyn poikanen oli juuri täydellinen sää lähteä reissuun. Se teki mut kovin iloiseksi. Tiesin, että matka tulee sujumaan hyvin. Koko matkapäivä ja sen tunnelma pienine myrskyineen sopi erinomaisesti yhteen erään kauniin ja rohkaisevan sitaatin kanssa, jota olen monta kertaa viimeisten viikkojen aikana lausunut itselleni ikään kuin mantrana (ja josta olen myös maalannut taulun mun huoneen seinälle):

"Tuuli nousee... on uskallettava elää!"

- Paul Valery

Ja tuulen mukana mäkin lähdin seikkailuun.

Lennolla ei tapahtunut juurikaan kummempia. Lentoaika oli reilu yhdeksän tuntia ja lennolla tarjoiltu kahvi oli kammottavaa. Mun matkaseuralaisina samalla penkkirivillä oli kaksi miestä, jotka eivät olleet tuttuja keskenään. Mä istuin heidän keskellä. Vasemmalla puolellani istuva vanhempi herra söi koko yhdeksän tunnin lennon ajan Läkerol-pastilleja. Mä en edes liioittele. Oikeasti koko yhdeksän tuntia Läkerol-pastilleja. Niitä vihreitä. Kaktuksen makuisia. Ensin se oli ihan hauskaa. Ne pastillit tuoksuu ihan hyvälle, joten niistä tuli hyvä mieli. Puolessa välissä lentoa se alkoi olla jo ärsyttävää. Lopulta siitä tuli suuri jännitysnäytelmä, kun yritin veikata, koska hänellä loppuu pastillit. Suurin mysteeri koko tapahtumassa oli, etten mä tiedä, mistä hän veti aina uuden askin. Hänellä ei ollut käsimatkatavaroita kuin vain pieni laukku penkkien yläpuolella olevassa hyllyssä eikä hänellä ollut extra askeja taskuissakaan. Pastillit eivät ikinä loppuneet! Sillä oli oltava oma pocket of holding*.

Mun oikealla puolella istuvaa keski-ikäistä herraa mun kävi oikeastaan vain surku. Hän oli hirveän stressaantunut koko matkan. Hän oli ilmeisesti tulossa työmatkalle Tokioon, mutta hän ei oikein saanut töitä tehtyä lennon aikana, vaikka kaikesta päätellen hänen olisi pitänyt. Eipä hän oikeastaan saanut mitään muutakaan tehtyä stressinsä takia. Elokuvia hän vaihtoi joka kymmenen minuutin välein. Hän yritti nukkua, muttei saanut nukahdettua, vaan vääntelehti paikallaan. Sitten hän aloitti taas työnteon, mutta turhautui, ennen kuin edes pääsi vauhtiin. Mä olisin halunnut jotenkin lohduttaa häntä. Hän vaikutti jotenkin niin reppanalle siinä penkillä pyöriessään. Päädyin lopulta kokeilemaan samaa taktiikkaa kuin lapsiin, jotka eivät meinaa millään nukahtaa. Yritin vain itse nukkua ja olla hyvin uninen ja rauhallinen, jos se tarttuisi häneenkin. Ensin ei meinannut tarttua, kun hän oli niin levoton ja kävi kierroksilla, mutta lopulta hänkin nukahti. Stressaantuneet työmiehet ja lapset eivät olekaan toimintaperiaatteiltaan niin kaukana toisistaan!

Tätä postausta kirjoittaessani istun Naritan lentokentällä kahvilassa latten ja omenamehun kanssa. Lento laskeutui 8:15 aamulla ja nyt kello on 11:30 paikallista aikaa. Sillä hetkellä, kun te tätä ensi kerran luette, mä olen todennäköisesti jo asuntolassa tai ainakin vähintään matkalla sinne. 

Nyt mulla on kuitenkin vielä useampi tunti aikaa tapettavana, ennen kuin pääsen jatkamaan kohti mun tulevaa puolen vuoden kotipesää. Noin kolmen aikaan iltapäivällä mä ja muut samaan asuntolaan tulevat opiskelijat lähdetään koulun järjestämällä kyydillä kohti asuntolaa. Jos olisin järkevä, käyttäisin ajan hyödyksi ja ottaisin selvää japanilaisista puhelinliittymistä. Taidan kokeilla olla järkevä.

Hyvin univajeinen, mutta onnellinen kirjoittaja kuittaa tältä päivältä!

Ps. Mä en muistanut, kuinka ihastunut olen Tokion tuoksuun. 

* pocket of holding on väännös Dungeons & Dragons -pelissä esiintyvästä säkistä, jonka nimi on bag of holding. Bag of holdingin idea on se, että säkki on ulkoa päin normaalin säkin kokoinen, mutta sen sisällä on toinen todellisuus, joka on isompi. Eli tavallisen säkin kokoiseen pussiin voisi laittaa vaikka kolmin kertaisesti tavaraa!