13. marraskuuta 2018
Viime perjantai oli kiukkuinen. Jo heti aamulla, kun mä heräsin, mä tiesin, että tämä päivä tulee olemaan koettelemus. Mun keho oli ihan jähmeä ja uninen eikä se tahtonut herätä ollenkaan. Istuin puoli tuntia mun sängyllä tuijottaen seinää, koska mun lihakset ei halunneet työskennellä niin paljoa, että olisin jaksanut nousta sängystä ylös.
Sitten piti lähteä kouluun. Perjantaisin on English Support klo 10:15. Lähdin ihan hyvään aikaan. En mitenkään hirveän ajoissa, mutten myöhäänkään. Siihen aikaan, kuin yleensäkin. Mutta jostain syystä metrot eivät vain toimineet niin kuin olisi pitänyt. Metroja kulki kyllä ja ihan aikataulunkin mukaan, mutta ainakin se metro, mihin mä hyppäsin kyytiin, pysähtyi joka asemalle odottamaan 5-10 minuutiksi. Se on kauan aikaa odottaa, jos on aikataulu. Varsinkin asemilla, joista ei edes tule yhtään matkustajaa kyytiin!
Pääsin jotenkuten Shinjuku-sanchome -asemalle, jossa mun oli tarkoitus vaihtaa metroa. Tässä kohtaa kello oli jo tasan kymmenen. Mun olisi pitänyt olla kävelemässä kohti koulua. Ei hätää! Metro tuli ja pääsin kyytiin... jos siis se olisi vielä toiminut. Jos aiemmat metrot odotutti asemilla 5-10 minuuttia, niin tämä metro ei vielä 15 minuutin odotuksen jälkeenkään näyttänyt merkkiä siitä, että se lähtisi liikkeelle. Se ei vaan tehnyt yhtään mitään. Ehkä se odotti jotain toista metroa, josta tulisi matkustajia. Ehkä sen kuski nukahti. Mä en tiedä, mutta mua alkoi kismittää se, että olin myöhässä, joten päätin lähteä kävelemään kouluun.
Myönnän itsekin, että se ei ollut nerokas idea. Varsinkin, kun tiedän, kuinka huono suuntavaisto mulla on. Vielä kun lisätään samaan soppaan se, että mulla oli kiire niin se kävelyidea ei mennyt ihan kuin Strömsössä.
Mä eksyin.
Tulin ulos sellaisesta uloskäynnistä, josta en ollut koskaan aiemmin tullut. Mulla ei ollut aavistustakaan, missä mä olin. En onneksi ollut kauaa hukassa, kun jo löysin sellaisen paikan, josta tunnistin olleeni siellä. Sitten löysin kartan ja jotenkin onnistuin navigoimaan itseni oikeaan suuntaan. Tässä kohtaa mä jo luovuin kokonaan siitä ajatuksesta, että menisin English Support -tunnille. Mun seuraava tavoite oli edes löytää tieni koululle johonkin aikaan, joka olisi mielellään ennen klo 1:30.
Mä pääsin kuin pääsinkin koululle ja laitoin Caitille viestin, että olen kirjastossa murjottamassa, jos etsii mua. Piirtelin kiukkuisia kanjeja, jotka teki mut entistä ärtyneemmäksi, koska niistä ei tullut nättejä. Cait tuli English Supportin jälkeen kirjastoon, me lähdettiin yhdessä metsästämään lounasta ja mä marmatin mun aamun seikkailusta.
Loppupäivänä ei oikeastaan tapahtunut mitään, mikä olisi saanut mut entistä enemmän kiukkuiseksi. Mä pysyin tasaisen ärtyneenä, kunnes puolessa välissä oppituntia mä unohdin olla kiukkuinen. Yhtäkkiä huomasin, että mulla olikin tosi hauskaa ja se oli mukavaa.
Myöskin Hashimoto-senseillä oli kovin hauskaa "mun kustannuksella". Meillä oli puhetehtävä, jossa piti kysyä vierustoverilta esimerkiksi kuinka monta autoa heillä on tai kuinka monta televisiota heillä on kotona. Sensei kyseli tehtävän jälkeen summanmutikassa luokkalaisilta näitä erilaisia asioita. Hän kysyi muutamalta luokkalaiselta, kuinka monta uima-allasta heillä on kotona. Joillain oli yksi, joillain ei yhtään. Sitten hän kääntyi mun puoleen ja kysyi multa:
"スヴィさん、くにのうちにプールがいくつありますか。"
(Suvi, kuinka monta uima-allasta on kotimaan kodissasi?)
Tämän jälkeen Hashimoto-sensei tajusi kysymyksensä ja alkoi nauraa. Siis hervottomasti nauraa. Hän suorastaan hajosi siihen paikkaan. Hän osoitti mua ja kaiken nauramisen joukossaan onnistui sanomaan, ettei mulla voi olla kotona uima-allasta, koska mun kotimaassa on niin kylmä, ettei siellä voisi uida. Tämä oli hänen mielestään paras vitsi koko päivänä.
Noh, eipä sen puoleen, etteikö se olisi totta.
プールがありません。
Lauantaina mun oli tarkoitus laiskotella, mutta Kay (sveitsiläinen tyttö) tuli kysymään, josko mä lähtisin hänen kanssaan Muumi-kahvilaan. Suostuin hänen kutsuunsa ja me lähdettiin samoin tein. Kahvila oli oikein hauska ja nätti. Hyvin Muumi-teemainen, kuten saattoi odottaa, mikä teki mut iloiseksi. Meitä palvellut tarjoilija oli myös hyvin innoissaan, kun sai selville, että mä olen suomalainen. Me syötiin Muumi-kahvilassa lounasta ja se oli ihan kohtuullista. Mun ateriani ainakin maistui vähän suomalaiselle kouluruualle, joten se oli ainakin nostalgista.
Lauantaina illalla menin aikidotreeneihin. Mä sain parikseni jonkun supermiehen. Hänellä oli ihan uskomaton kunto! Mä olin totaalisen kuollut sen treenin jälkeen. Jopa mun hakama oli läpimärkä. Mun piti kotona purkaa se viikkauksesta ja ripustaa kuivumaan, ettei se parka homehdu. Vaikka treeni oli supermiehen kanssa armoton, se oli myös hauska. Palkinnoksi tuosta urheasta suorituksesta ostin kotimatkalla Ikebukuron asemalla sijaitsevasta Mr. Waffle -vohvelikojusta itselleni kaksi vohvelia! Ansaitsin ne.
Sunnuntaina aamulla siivosin mun huoneeni oikein kunnolla. Imuroin, pyyhin pölyjä ja jopa pyykkäsin kaksi koneellista! Mun kasvikin sai ulkoilla puolipäivää mun ikkunan ulkopuolella ja nauttia ihanasta, lämpimän aurinkoisesta säästä. Se selkeästi tykkäsi siitä. Nyt se on taas vähän näreissään, kun se joutuu olemaan päivisin sisällä.
Sunnuntaina iltapäivällä mä ja Cait lähdettiin yhdessä katsomaan elokuvaa. Oltiin jo muutama viikko sitten puhuttu, että meistä molemmat haluaisi nähdä Bohemian Rhapsodyn, joten päätettiin mennä katsomaan se. Se oli loistava! Olin positiivisesti yllättynyt. Vaikka se tietysti kertoikin lähinnä Freddie Mercurysta, se ei kuitenkaan jättänyt kokonaan Queenin muita jäseniä ulkopuolelle. Suosittelen kaikille, joita hiukkaakaan kiinnostaa. Ei tarvitse edes tietää mitään Queenista, jotta voisi mennä katsomaan sen elokuvan. Se kertoo tarinansa hyvin. Loppu oli hyvin koskettava. Varatkaa nenäliinoja, jos on tietää liikuttuvansa elokuvista.
Maanantaina oli taas koulupäivä. Sangen normaali sellainen. En ollut myöhässä enkä eksyksissä. Pääsin ajoissa kouluun ja päivä sujui tavanomaisesti. Oppitunnilla opiskeltiin laskemaan erilaisia asioita ja se sai mun aivot ihan solmuun. Numerot ei tykkää musta, enkä mä pahemmin tykkää numeroista. Ehkä minä ja numerot löydetään jossain kohtaa jonkinlainen yhteinen sävel, vaikkei se olisikaan kaikkein kaunein sinfonia.
Kun oppitunti päättyi, lähdin koulusta suoraan katori-treeneihin. En ollut treenannut katoria vielä kertaakaan Japaniin tuloni jälkeen, joten mua hieman jännitti aluksi. Mä en oikein tiennyt, mitä odottaa tai mitä tehdä. Itseasiassa mä en oikein tiennyt, minne mä olin menossakaan, mutta jollain ihmeellisellä tavalla mä löysin perille aika helpostikin. Itse treenaaminen oli kuitenkin hauskaa! Jännitys unohtui, kun pääsi vauhtiin. Myöskin toiset treenaajat olivat ystävällisiä ja avuliaita mua kohtaan, kun mä en tiennyt, mitä mun kuului tehdä. Se teki mut kovin iloiseksi.
Kotiinpäin matkasin samaa matkaa erään vanhemman treenaajan kanssa, koska satumme molemmat asumaan samalla suunnalla. Puhuimme hieman katorin treenaamisesta, yleisesti Japanista sekä mun opiskeluista. Oli mukavaa puhua vanhemman harjoittelijan kanssa, vaikken kehdannut paljoa kyselläkään. Ehkä olisin voinut, mutten viitsinyt häiritä. Joka tapauksessa sekin teki mut iloiseksi, kun sain jakaa kotimatkani jonkun kanssa.
Siinäpä kaikki mainitsemisen arvoinen viime päiviltä. Tämä viikko on koulun osalta ihan hullunmylly. Meillä on tällä viikolla:
- Keskustelukoe (huomenna)
- Yksi kielioppikoe (se oli tänään)
- ちゅうかんテスト eli midterm exam eli lukukauden puolivälin iso koe (torstaina), jossa on kaikki opittu lukukauden alkupuoliskolta: kuuntelu, sanelu, kielioppi, sanasto.. yms.
Midterm exam vie koko oppitunnin verran aikaa eli n. kolme tuntia. Olen osittain innoissani siitä ja osittain kauhuissani. Toistaiseksi vielä ehkä enemmän innoissani, mutta saatan muuttaa mielipidettäni torstaihin mennessä.
Wish me luck!
*bokken = puumiekka
Sitten piti lähteä kouluun. Perjantaisin on English Support klo 10:15. Lähdin ihan hyvään aikaan. En mitenkään hirveän ajoissa, mutten myöhäänkään. Siihen aikaan, kuin yleensäkin. Mutta jostain syystä metrot eivät vain toimineet niin kuin olisi pitänyt. Metroja kulki kyllä ja ihan aikataulunkin mukaan, mutta ainakin se metro, mihin mä hyppäsin kyytiin, pysähtyi joka asemalle odottamaan 5-10 minuutiksi. Se on kauan aikaa odottaa, jos on aikataulu. Varsinkin asemilla, joista ei edes tule yhtään matkustajaa kyytiin!
Pääsin jotenkuten Shinjuku-sanchome -asemalle, jossa mun oli tarkoitus vaihtaa metroa. Tässä kohtaa kello oli jo tasan kymmenen. Mun olisi pitänyt olla kävelemässä kohti koulua. Ei hätää! Metro tuli ja pääsin kyytiin... jos siis se olisi vielä toiminut. Jos aiemmat metrot odotutti asemilla 5-10 minuuttia, niin tämä metro ei vielä 15 minuutin odotuksen jälkeenkään näyttänyt merkkiä siitä, että se lähtisi liikkeelle. Se ei vaan tehnyt yhtään mitään. Ehkä se odotti jotain toista metroa, josta tulisi matkustajia. Ehkä sen kuski nukahti. Mä en tiedä, mutta mua alkoi kismittää se, että olin myöhässä, joten päätin lähteä kävelemään kouluun.
Myönnän itsekin, että se ei ollut nerokas idea. Varsinkin, kun tiedän, kuinka huono suuntavaisto mulla on. Vielä kun lisätään samaan soppaan se, että mulla oli kiire niin se kävelyidea ei mennyt ihan kuin Strömsössä.
Mä eksyin.
Tulin ulos sellaisesta uloskäynnistä, josta en ollut koskaan aiemmin tullut. Mulla ei ollut aavistustakaan, missä mä olin. En onneksi ollut kauaa hukassa, kun jo löysin sellaisen paikan, josta tunnistin olleeni siellä. Sitten löysin kartan ja jotenkin onnistuin navigoimaan itseni oikeaan suuntaan. Tässä kohtaa mä jo luovuin kokonaan siitä ajatuksesta, että menisin English Support -tunnille. Mun seuraava tavoite oli edes löytää tieni koululle johonkin aikaan, joka olisi mielellään ennen klo 1:30.
Mä pääsin kuin pääsinkin koululle ja laitoin Caitille viestin, että olen kirjastossa murjottamassa, jos etsii mua. Piirtelin kiukkuisia kanjeja, jotka teki mut entistä ärtyneemmäksi, koska niistä ei tullut nättejä. Cait tuli English Supportin jälkeen kirjastoon, me lähdettiin yhdessä metsästämään lounasta ja mä marmatin mun aamun seikkailusta.
Loppupäivänä ei oikeastaan tapahtunut mitään, mikä olisi saanut mut entistä enemmän kiukkuiseksi. Mä pysyin tasaisen ärtyneenä, kunnes puolessa välissä oppituntia mä unohdin olla kiukkuinen. Yhtäkkiä huomasin, että mulla olikin tosi hauskaa ja se oli mukavaa.
Myöskin Hashimoto-senseillä oli kovin hauskaa "mun kustannuksella". Meillä oli puhetehtävä, jossa piti kysyä vierustoverilta esimerkiksi kuinka monta autoa heillä on tai kuinka monta televisiota heillä on kotona. Sensei kyseli tehtävän jälkeen summanmutikassa luokkalaisilta näitä erilaisia asioita. Hän kysyi muutamalta luokkalaiselta, kuinka monta uima-allasta heillä on kotona. Joillain oli yksi, joillain ei yhtään. Sitten hän kääntyi mun puoleen ja kysyi multa:
"スヴィさん、くにのうちにプールがいくつありますか。"
(Suvi, kuinka monta uima-allasta on kotimaan kodissasi?)
Tämän jälkeen Hashimoto-sensei tajusi kysymyksensä ja alkoi nauraa. Siis hervottomasti nauraa. Hän suorastaan hajosi siihen paikkaan. Hän osoitti mua ja kaiken nauramisen joukossaan onnistui sanomaan, ettei mulla voi olla kotona uima-allasta, koska mun kotimaassa on niin kylmä, ettei siellä voisi uida. Tämä oli hänen mielestään paras vitsi koko päivänä.
Noh, eipä sen puoleen, etteikö se olisi totta.
プールがありません。
Lauantaina mun oli tarkoitus laiskotella, mutta Kay (sveitsiläinen tyttö) tuli kysymään, josko mä lähtisin hänen kanssaan Muumi-kahvilaan. Suostuin hänen kutsuunsa ja me lähdettiin samoin tein. Kahvila oli oikein hauska ja nätti. Hyvin Muumi-teemainen, kuten saattoi odottaa, mikä teki mut iloiseksi. Meitä palvellut tarjoilija oli myös hyvin innoissaan, kun sai selville, että mä olen suomalainen. Me syötiin Muumi-kahvilassa lounasta ja se oli ihan kohtuullista. Mun ateriani ainakin maistui vähän suomalaiselle kouluruualle, joten se oli ainakin nostalgista.
Lauantaina illalla menin aikidotreeneihin. Mä sain parikseni jonkun supermiehen. Hänellä oli ihan uskomaton kunto! Mä olin totaalisen kuollut sen treenin jälkeen. Jopa mun hakama oli läpimärkä. Mun piti kotona purkaa se viikkauksesta ja ripustaa kuivumaan, ettei se parka homehdu. Vaikka treeni oli supermiehen kanssa armoton, se oli myös hauska. Palkinnoksi tuosta urheasta suorituksesta ostin kotimatkalla Ikebukuron asemalla sijaitsevasta Mr. Waffle -vohvelikojusta itselleni kaksi vohvelia! Ansaitsin ne.
Sunnuntaina aamulla siivosin mun huoneeni oikein kunnolla. Imuroin, pyyhin pölyjä ja jopa pyykkäsin kaksi koneellista! Mun kasvikin sai ulkoilla puolipäivää mun ikkunan ulkopuolella ja nauttia ihanasta, lämpimän aurinkoisesta säästä. Se selkeästi tykkäsi siitä. Nyt se on taas vähän näreissään, kun se joutuu olemaan päivisin sisällä.
Sunnuntaina iltapäivällä mä ja Cait lähdettiin yhdessä katsomaan elokuvaa. Oltiin jo muutama viikko sitten puhuttu, että meistä molemmat haluaisi nähdä Bohemian Rhapsodyn, joten päätettiin mennä katsomaan se. Se oli loistava! Olin positiivisesti yllättynyt. Vaikka se tietysti kertoikin lähinnä Freddie Mercurysta, se ei kuitenkaan jättänyt kokonaan Queenin muita jäseniä ulkopuolelle. Suosittelen kaikille, joita hiukkaakaan kiinnostaa. Ei tarvitse edes tietää mitään Queenista, jotta voisi mennä katsomaan sen elokuvan. Se kertoo tarinansa hyvin. Loppu oli hyvin koskettava. Varatkaa nenäliinoja, jos on tietää liikuttuvansa elokuvista.
Maanantaina oli taas koulupäivä. Sangen normaali sellainen. En ollut myöhässä enkä eksyksissä. Pääsin ajoissa kouluun ja päivä sujui tavanomaisesti. Oppitunnilla opiskeltiin laskemaan erilaisia asioita ja se sai mun aivot ihan solmuun. Numerot ei tykkää musta, enkä mä pahemmin tykkää numeroista. Ehkä minä ja numerot löydetään jossain kohtaa jonkinlainen yhteinen sävel, vaikkei se olisikaan kaikkein kaunein sinfonia.
Kun oppitunti päättyi, lähdin koulusta suoraan katori-treeneihin. En ollut treenannut katoria vielä kertaakaan Japaniin tuloni jälkeen, joten mua hieman jännitti aluksi. Mä en oikein tiennyt, mitä odottaa tai mitä tehdä. Itseasiassa mä en oikein tiennyt, minne mä olin menossakaan, mutta jollain ihmeellisellä tavalla mä löysin perille aika helpostikin. Itse treenaaminen oli kuitenkin hauskaa! Jännitys unohtui, kun pääsi vauhtiin. Myöskin toiset treenaajat olivat ystävällisiä ja avuliaita mua kohtaan, kun mä en tiennyt, mitä mun kuului tehdä. Se teki mut kovin iloiseksi.
Kotiinpäin matkasin samaa matkaa erään vanhemman treenaajan kanssa, koska satumme molemmat asumaan samalla suunnalla. Puhuimme hieman katorin treenaamisesta, yleisesti Japanista sekä mun opiskeluista. Oli mukavaa puhua vanhemman harjoittelijan kanssa, vaikken kehdannut paljoa kyselläkään. Ehkä olisin voinut, mutten viitsinyt häiritä. Joka tapauksessa sekin teki mut iloiseksi, kun sain jakaa kotimatkani jonkun kanssa.
Siinäpä kaikki mainitsemisen arvoinen viime päiviltä. Tämä viikko on koulun osalta ihan hullunmylly. Meillä on tällä viikolla:
- Keskustelukoe (huomenna)
- Yksi kielioppikoe (se oli tänään)
- ちゅうかんテスト eli midterm exam eli lukukauden puolivälin iso koe (torstaina), jossa on kaikki opittu lukukauden alkupuoliskolta: kuuntelu, sanelu, kielioppi, sanasto.. yms.
Midterm exam vie koko oppitunnin verran aikaa eli n. kolme tuntia. Olen osittain innoissani siitä ja osittain kauhuissani. Toistaiseksi vielä ehkä enemmän innoissani, mutta saatan muuttaa mielipidettäni torstaihin mennessä.
Wish me luck!
*bokken = puumiekka
Kommentit
Lähetä kommentti