22. joulukuuta 2018

(BTS: The Most Beautiful Moment in Life)

終わり。

Syksyn lukukausi on ohi.

Eilen oli final exam. Osioina oli 50 min kysymys + vastaus (sekä lyhyt essee), 40 min kielioppi, 30 min kuuntelu sekä viimeisenä 30 min kanjitesti. Mulla on ihan hyvä tunne siitä kokeesta ja erityisesti kanjiosiosta. Siitä olin eniten huolissani, mutten ollut epävarma kuin muutamasta kanjista.

Mä en usko, että kolme kuukautta on jo ohi. Mähän vasta tulin. Ihan eilen tai aikaisintaan viime viikolla. Musta tuntuu, että mun pitäisi olla tekemässä läksyjä tai opiskelemassa kanjeja. Ensi maanantaina menisin taas kouluun 11:45 English Support -tunnille ja sitten söisin lounasta Caitin kanssa. Me naurettaisiin yhdessä sille, kuinka meidän koulun ulkopiha on lukittu, jotta me höperöt eurooppalaiset ei istuta ulkona "kylmässä" syömässä ja saada flunssaa. Oppitunti alkaisi 1:30 ja meillä olisi Nagashima-sensein tunti. Täysin normaali maanantai.

Ensi maanantaina mä en ole menossa tunnille. Ensi maanantaina on jouluaatto. 

(Mikä joulu? Vielä tuntuu niin syksyiseltä...)

Meidän luokka sai Nagashima-senseiltä pienet kirjeet, viimeisellä oppitunnilla. Jokaiselle oma. Se oli kovin herttaista. Vielä alkusyksystä hän oli mun mielestä hieman pelottava ja tiukka opettaja, mutta nyt mä olen täysin eri mieltä. Nagashima-sensei on hauska ja lempeä nainen, eikä ollenkaan pelottava. Aina niin pirteä ja valmis kertomaan tarinoita hänen koirastaan. Hän taisi todella tykätä meidän luokasta.

Saito-sensei oli aina hauska. Hieman hämmentävä ajoittain, mutta aina kovin hauska. Me elettiin ihan eri taajuuksilla ja meidän väliset keskustelut tunneilla oli aina yhtä sekaannusta ja väärinymmärrystä puolin ja toisin, mutta se oli lähinnä vain huvittavaa. Meidän välisestä hämmennyksestä huolimatta hän aina kyseli multa, miten mun opiskelut sujuu ja yritti kannustaa mua. Mä olin Saito-senseille pieni ankanpoikanen, joka nököttää rannalla eikä uskalla hypätä veteen. Hän taisi kokea tehtäväkseen olla se joka tönäisee mut järveen, halusin tai en.

Hashimoto-sensei pysyi loppuun asti mun lempparina. Hän oli mun "broski", kuten mun luokkalainen ja ystävä Persephone sanoisi. Hänen opetustyyli sopi mulle parhaiten eikä meidän välillä ollut epämääräistä hämmennystä. Hashimoto-sensei oli niin herttainen. Hän myös rakastaa kahvia. Ei ollut yhtään oppituntia, jolloin hän ei olisi maininnut kahvia tai sitä kuinka paljon hän juo kahvia. 

Meidän luokka ansaitsee myös maininnan. A13 oli loistava. Me ei oikeastaan vietetty aikaa keskenämme tai juurikaan puhuttu koulun ulkopuolella, mutta jotenkin se oli kaikille ihan ok. Me oltiin silti ystäviä keskenämme. Ne oli ne pienet vilkutukset koulun portaissa tai kaupungilla, jos näki luokkalaisia. Me aina kannustettiin toisiamme ja annettiin aplodeja, jos joku teki hyvin. Mä todella tykkäsin meidän luokasta. Niin paljon erilaisia ihmisiä, erilaisia persoonia ja paljon tukea jokaiselta jokaiselle.

Eilen illalla mä kävin Kayn ja mun luokkalaisen yhdysvaltalaisen pojan, Parkerin, (ei hän oikeastaan mikään poika ole, kun hän on jo 28-vuotias) kanssa vielä tekemässä viimeisiä jouluostoksia. Kello oli jotain kahdeksan maissa illalla, kun mä palasin kotiin, kävin suihkussa ja valmistauduin menemään vain nukkumaan. 

Sitten iski se "mitä ihmettä on tapahtunut" -olotila. Yritin muistella, mitä läksyjä meille oli jäänyt sinä päivänä ja tajusin, ettei mitään läksyjä ole eikä ole pariin viikkoon. Lähetin Persephonelle viestin, onko hän kotona (hän asuu mun kanssa samassa asuntolassa) ja lähdimme yhdessä vielä myöhäiselle Starbucks-kahville, joka muuntautui jossain kohtaa matkan varrella myöhäisillan ramen-retkeksi. Se oli parasta ramenia, mitä olen ikinä syönyt. Puhuimme loppukokeesta ja miltä sen tekeminen oli tuntunut. Puhuimme viimeisen kolmen kuukauden muistoista ja toisista luokkalaisista. Se oli oikein mukava pieni loppujuhlistus tälle kolmelle kuukaudelle. 

Mun täytyy myöntää, että nyt tuntuu vähän tyhjälle. Mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Laiskottelu, kun on tekemistä, tuntuu kammottavalla tavalla ihan hyvälle, mutta laiskottelu, kun ei ole mitään, mitä pitäisi tehdä, on aivan tuntematon olotila. Onhan mulla vielä vähän pakattavaa ja imuroin mun huoneen ennen lähtöä, mutta siinä onkin mun pakolliset tehtävät.

Tämä blogi ottaa nyt pienen kahden viikon tauon, kun palaan Suomeen. En todennäköisesti tule päivittämään mitään uutta sinä aikana. Palaan takaisin tämän blogin pariin 9. tammikuuta 2019 alkaen, kun jatkan seuraavat 3 kuukautta japanin kielen intensiivistä ja mutta ah, niin palkitsevaa opiskelua KCP:llä Tokiossa.

Loppuun vielä mun top 3 muistot:

1. Mun ja Caitin Starbucks sessiot, jotka joskus oli muutamista minuuteista tunteihin.

2. Kun koulun yön yli retkellä Persephone puhui unissaan japania.

3. Oppitunnit.

ps. haluan vielä antaa lyhyen maininnan mun naapurille, herra 102:lle, koska en tiedä, jatkaako hän seuraavalle lukukaudelle. Täysin harmiton tapaus ja vain hieman liian innokas. Hänen harrastuksiinsa kuului nauraminen ääneen (kovaan ääneen) katsoessa animea, laulaminen keskiyön jälkeen sekä jokaiselle sukulaiselle ja ystävälle soittaminen. Nyt se on oikeastaan vain huvittavaa ja olen ihan iloinen näistä muistoista, vaikka silloin tapahtumahetkellä olinkin kiukkuinen. Hän oli hyvä naapuri. Olen iloinen, että jaoimme yhteisen seinän sekä myös osan elämistämme, sillä asuntolan seinät on kuitenkin sen verran ohuet, että välillä tuntui ihan kuin olisimme olleet samassa huoneessa.