31. maaliskuuta 2019
Mulla on jo ikävä Tokiota.
Eilen sää Tokiossa oli harmaa ja pilvinen. Hieman jopa vilpoinen, muttei mitenkään kylmä. Sellaisena päivänä on hyvä lähteä. Ehdin vielä aamulla näkemään viimeiset vilkaisut kirsikankukista matkalla Naritan lentokentän terminaali 2:sta terminaali 1:seen. En ollut odottanut enää näkeväni kirsikankukkia, joten se oli Tokion oma yllätyslahja mulle.
Mä olen iloinen, että sain nähdä sakura- eli kirsikankukkakauden täydessä kukoistuksessaan, ennen kuin mun piti lähteä. Niistä voi ottaa kuvia, niistä voi kertoa muille, miltä ne ovat näyttäneet, muttei mitkään kuvat tai selostukset ole mitään aitojen kirsikankukkien rinnalla. Keskiviikon hanami teki mut kovin onnelliseksi.
Hyvästien jättäminen on aina vähän inhottavaa. ”Hyvästi” on niin surullinen sana. Mä haluan mieluummin sanoa ”näkemiin”, joten hyvästien sijasta mä ennemmin jätin näkemisiä! Lindsayn ja Emilyn kanssa näkemisten jättäminen oli vähän kamalaa, koska heitä mä en tule näkemään enää paitsi sosiaalisen median kautta tai jos he matkustavat Suomeen/Japaniin tai mä Amerikkaan. Heistä tuli mulle niin hyviä ystäviä. Lindsay oli aina niin rennosti oma itsensä ja Emily oli hyvällä tavalla holhoava äitityyppi. Mä toivon heille molemmille vain kaikkea hyvää ja toivon näkeväni heidät vielä jonain päivänä uudestaan!
Caitin ja Jinin kanssa näkemisten jättäminen oli kovin haikeaa. Mä ja Cait oltiin tiimi ”haamut”, koska me oltiin aina hiljaisia eläen vain omaa elämäämme kahvi/teekupin kanssa. Lisäksi meidän ulkoinen olomuoto oli hyvin kalpea verratuna kaikkiin muihin. Me oltiin aina niitä, joita japanilaiset lapset tuijotti metroasemalla, koska heille oli hämmentävää, että jollain voi olla siniset silmät ja vaalea tukka. Siten meistä tuli haamu-tiimi. Cait on niin kovin hyvä ihminen ja hänestä tuli mulle todella läheinen näiden kuuden kuukauden aikana. Mä olen enemmän kuin iloinen, että mä tapasin hänet kuusi kuukautta sitten Naritan lentokentällä.
Jinin kanssa me lähennyttiin erityisesti tämän alkuvuoden kolmen kuukauden aikana, vaikkei me oltu enää samalla luokalla. (Me oltiin siis viime lukukaudella luokkatovereita.) Ehkä se olikin juuri se syy, miten meistä tuli enemmän ystäviä. Ehkä siihen oli joku muu erikoinen syy, mikä ei koskaan selvinnyt mulle, muttei sillä ole edes merkitystä. Hän on kovin kiltti ja ystävällinen ja sopivassa määrin huolettoman suorasukainen. Meillä oli paljon hauskoja keskusteluja yhdessä, kun meistä kumpikaan ei puhu äidinkielenä englantia, joten joskus meidän keskustelut hukkuivat käännöskukkasiin. (Huomio muuten tässä välissä.. Jin ja tässä blogissa aiemmin mainittu Jun-Soo Imu-san eivät ole sama henkilö. Cait ja Jun-Soo ajautuivat eripuraan, joka lähti Jun-Soon taholta, joten se tarina päättyi tolppaan.)
Cait ainakin jää opiskelemaan KCP:lle pidemmäksi aikaa, sillä hän yrittää hakea englannin opettajaksi Japaniin, joten hänen tarvii opiskella japanin kieli mahdollisimman hyvin. Jinin suunnitelma puolestaan on hakea opiskelemaan Japanin yliopistoon. Mitä ainetta, sitä mä en tiedä, vaikka hän on yrittänyt selittää sitä mulle. Joten vaikka heille näkemisten jättäminen olikin sangen haikeaa, se ei ollut niin surullista, kuin olin odottanut. Heidät mä tulen toivottavasti näkemään taas kolmen kuukauden päästä uudestaan.
…Hetkinen.
Kolmen kuukauden?
Miksi se sanoi kolmen kuukauden päästä uudestaan?
Mitä se nyt horisee?
Jep, mä suunnittelen palaavani Tokioon heinäkuun alusta jatkamaan samaan kouluun japanin opiskelua. Seuraavaksi mä opiskelisin siellä mahdollisesti 8-11 kuukautta. Se riippuu mun jatkosuunnitelmasta, jota mä en ole vielä kehittänyt. Tarkoitus olisi yrittää kehittää se tässä kolmen kuukauden aikana, jolloin mä olen takaisin koto-Suomessa.
Ja te kysytte: miksi mä olen nyt palaamassa Suomeen? Miksen mä olisi jäänyt vaan suoraan Japaniin? Miksi palata kolmen kuukauden päästä uudestaan?
Vastaus piilee viisumissa. Jotta mä voin palata lähiaikoina Japaniin, mä tarvitsen viisumin. Mä olen ollut nyt jo niin monta kertaa Japanissa 3 kuukauden turistiviisumilla, että Japanin maahanmuuttovirasto sanoo mulle seuraavaksi, etten mä ole enää turisti enkä mä pääse maahan. Jos mä haluan vielä palata Japaniin tässä lähiaikoina, mä tulen tarvitsemaan viisumin. Varsinkin, jos mä haluan opiskella pidemmän ajanjakson, kuin vain kolme kuukautta. Joten mä palaan Suomeen odottamaan, josko Japanin maahanmuuttovirasto antaisi mulle viisumin, jonka avulla mä voisin palata Japaniin opiskelemaan.
Tässä pieni vinkki Japaniin minkälaista viisumia tahansa hankkivalle: harjoita kärsivällisyyttä! Ole zen ja hengitä. Kaikki vie aikaa ja vaikka kuinka paljon ja jokainen paperi pitää tarkistaa sata ja kymmenen kertaa. Myöskin muistakaa, että suomen kieli on pienen pieni, vaikkakin kovin sisukas ja karulla tavalla kaunis, tuppukieli maailman laidalla, jota ei ilmeisesti yksikään muu kansalainen Japanissa puhu saatika käännä mihinkään muuhun kieleen. On paljon helpompi hoitaa virallisten asiakirjojen käännättäminen Suomessa. Tässä myös oiva uramahdollisuus käännöstyöstä kiinnostuneille. Ette ymmärrä kuinka moneen japanilaiseen käännöstoimistoon mä olen laittanut sähköpostia vain saadakseni vastauksen: ”Ööhm… suomen kieli? Mikä se on?” Myös niiltä, joita nimenomaan suositeltiin Japanin Suomen lähetystön omilla nettisivuilla…
Mä lähdin KCP:lle Tokioon "viettämään välivuotta" ja hakemaan uutta näkökulmaa olemassa oloon. Ehkä mä saisin muutaman uuden ystävänkin matkan varrella. Kuuden kuukauden jälkeen mä palasin sieltä ihanien, uusien ystävien, monien uusien kahvikupin äärellä käytyjen keskustelujen sekä löydetyn intohimon kanssa. Nyt mä tiedän, että mä mun intohimoni on japanin opiskelu. Vaikka kanjit tuottaa mulle päänvaivaa, ne ovat vain pieni paha sen rinnalla, kuinka kiehtova ja kaunis kieli japani on muuten.
Mä toivon, että onni suosisi rohkeaa ja mun tieni kävisi mahdollisesti uudestaan kotoisaan Tokioon jälleen heinäkuussa. Täksi väliajan kolmeksi kuukaudeksi tämä blogipahanen hautautuu keväisille talviunille. Kirjoittaja kiittää ja kumartaa syvään kaikkia reissulla mukana olleita!
どうもありがとうございました！
また７月ね！
Kommentit
Lähetä kommentti